Pitkästä aikaa.

Moi murut taas.
Viron reissu selätetty ja kuten huomaatte poissaoloni on kertonut ettei nuo reissut ole ihan kevyimmästä päästä :D

Mutta tässä tämän päivän ajatus ja seuraavassa postauksessa enempi Viron reissusta.

Sointuja eilisistä päivistä,
kaikuja vuosikymmenten takaa.
Pieni kansa suuren järven rannalla.
Maan hiljaiset.

Usvan alta soutaa mies,
hiljaa lipuu veneineen.
Sarastuksessa nousevan aamun,
virittää hän verkkojaan.

Ja saman taivaan alla,
aivan uudessa ajassa,
esi-isiensä mailla,
tekee hän taas samalla lailla.

Keskellä suurten erämaiden,
suojassa tuulilta,
pienillä poluilla,
oman heimonsa alueilla,
tutuilla tulisijoilla.
Mustan metsän siimeksessä,
levähtää hän tuokion,
kunnes saalis verkoissa on.


Ihana runo jonka äiti oli tehnyt isästä tänään.

Kotiin olisi pian päästävä, koirilla on taatusti yhtä ikävä minua kuin minulla niitä.
Joskus minua ärsyttää kun koti on niin kaukana eikä voi vain mennä käymään. Matkustamiseen menee jo kaksi päivää ja jos on viikon verran vaikka vapaata niin ei siinä paljoa jää aikaa olla siellä. Eikä tuota vapaata niin hirveästi ole mutta sitten on aina tehtävä valintoja meneekö kotiin vai lähteekö lomareissulle. Ja jos valitsee lomareissun kotiin on sitten ootettava vuoroansa. Mutta elämä on valintoja täysi niinhän se menee :) Mutta kyllä minä vielä kotikonnuille pääsen.

Tämä oli pikamoikkaus teille.

Nyt minä menen taas, ja ensi postauksessa kerron teille sitten Viron reissusta.

Xo Xo Piikelson.